Ota koppi!

Tapasin pienen pojan joka haaveita tiedustellessa vastasi, että haluaisi päästä taivaaseen koska siellä ei kukaan kiusaa. Koulutoverit hakkasivat poikaa koulumatkalla.



Tapasin kauppahallissa kauniisti harmaantuneen vanhan naisen. Tuli puhe tulevista vaaleista ja vanhusten tilanteesta Suomessa. Totesin jotain nasevaa, kuten että kotipalveluja pyritään kehittämään edelleen. Johon tämä pitkän elämän elänyt rouva totesi, että olen 92-vuotias ja haluan jo vanhainkotiin, missä minulla on turvallinen olla enkä ole aina yksin.



Tapasin ystäväperheen äidin ruokakauppareissulla. Kuulumisia tiedustellessa totesi ystäväni väsyneenä, että vähän hankalaa on ollut - isäni joutui vankilaan."



Elämän on semmoista. Hyville ihmisille tapahtuu joskus pahoja asioita. Joku sairastuu, joku joutuu työttömäksi, joku menettää läheisen, joku uupuu ja joku jää yksin. Tapahtuma muuttavat elämän joskus hetkessä ja vaikuttavat usein laajasti koko perheen elämään.



On lohdullista, että näistä kaikista tilanteista selviää jos lähellä on joku, joka ottaa kädestä kiinni ja auttaa läpi heikomman hetken. Ystävä voi olla pitkänlinjan luotto läheinen, ammattiauttaja, opettaja, äiti, tytär, isä, sosiaalivyötekijä, naapuri - ihan kuka vaan.

Hyvän elämän elementtejä kannataa vaalia, mutta kaikkea ei voi ennkoida.
Tärkeintä on, että on joku joka ottaa kopin kun on juuri putoamassa.

Maailma on asioita pullollaan

En ole hävinnyt vaan hukkunut - kiireeseen ja syysflunssaan. Poskiontelotulehdusten, rään, poikani opettajan moitepuheluiden (läksyt hoidettu huonosti, kokeet penkin alle), vanhemapainiltojen ja kanneltuniten sekä työhulinan keskellä olen päättänyt toteuttaa kansalaisvelvollisuudekseni kokemani ponnistuksen eli olen toistamiseen ehdokkaana kuntavaaleissa. Sekös ratkaisee kaikki vapaa-ajan pulmani (joita ei oikeastaan ole). Eli meidän kotona ainoa makaava on koira.


Joku outo pakko ajaa tähän hommaan ja tyydytys valtaa mielen kun saa kuunella eri ikäisten ihmisten ajatuksia elämästä ja toiveita tulevaisuudesta. Valituksiakin on aika mukava kuunella - tietää ainakin, että ei ole ainoa, jota asiat pännii.

Toisinaan tekisi mieli huutaa, kun joku jaksaa vaahdota vaikkapa pyöräkaistoista. Eivätkö he tiedä, että huomenna aamulla sadat lapset lähtevät pelonsekaisin tuntein kouluun ikätovereiden hakattavaksi ja pilkattaviksi. Tuhannet aikuiset heräävät yksin, viettävät päivänsä yksin, painuvat taas levolle yksin ja sairastavat hoidettavissa olevaa surullista tautia nimeltään yksinäisyys. Luulenpa, että mielestä on saattanut lipsahtaa myös lapsiperheet, jotka hakevat kirkon 25 euron suuruisia avustuksia kahden viikon ruokahankintoihin.

Vaalit ovat ohi 26.10. klo 20. Kirjoitan sitten syvällisen raportin miten meni ja mitä tapahtui. Ennen sitä teen tosissani töitä, että pääsisin puhaltamaan tamperelaisen päätöksenteon mereen muutamia aaltoja työssäkäyvän perheenäidin keuhkoilla (aika runollista).

Voimalaatikko

Minulla on ollut raskain ja paskin viikko naismuistiin. Ihan kuin kaikki haluaisi palan minusta oman maan lannoitteeksi, siivojaksi, ruokahuoltajaksi, terapeutuksi, sovittelijaksi, myötäilijäksi ja nöyristelijäksi. Olen saanut olla huutomerkkinä itsestäni niin töissä kuin kotonakin.

Olen todennut, että "En muuten jaksa enää tätä.", "Siivoa itse." "Ei kiinnosta! " ja ihan viimeisempänä ja tyylittömimpänä vetona karjuin kuusivuotiaalle tyttärelleni heti aamulla vastineeksi aamukiukkuun, että "ÄLÄ KUULE PERKELE KIUKUTTELE MULLE ENÄÄ KOSKAAN!", jonka jälkeen lysähdin sohvalle itkemään.

Tuo pieni ihminen käveli luokseni ja halasi minua ruipelokäsillään ja vastasi, että "Sää oot ihana äiti. Älä itke." Sain itkun vaivoin loppumaan ja selitettyä tyttärelleni huudon ja itkun syyn. Ja niin kuin usein ennenkin, asioiden jäsentely lapselle ymmärrettävään muotoon auttoi minua itseänikin jäsentelemään tunnekuohuani.

Selitin kuvion lettipäälle jotakuinkin näin:

"Minun sisälläni on voimalaatikko ja se laatikko on yleensä täynnä sellaisia voimapalloja. Jos liian moni, kuten työ, siivous, te lapset tai vaikka isä ottavat yhtäaikaa sieltä laatikosta palloja pois, mutta ei laita sinne niitä yhtään lisää, niin se laatikko menee ihan tyhjäksi ja sit mun voimat loppuvat ja mä alan huutaan tai itkeen." Tyttäreni nyökytteli ymmärtäväisesti ja kysyi sitten mistä niitä palloja saa lisää.

Katsoin tytärtäni hetken hiljaa ja päässäni vilisti kymmeniä vaihtoehtoja: lomasta, juhlista, rakkaudesta, seksistä, naurusta, ystävistä, taloudellisesta turvallisuudentunteesta, liikunnasta, unelmista, julkisesta kiitoksesta, viikonlopusta ilman lapsia - kunnes yhtäkkiä vastaus tuntui ilmiselvältä ja kuiskasin silkinpehmeää poskea vasten, että sinun hymystä. Anteeksi kun huusin!

Veronmaksajan vaade

Onni ja elämänlaatu koostuu pienistä hiukkaisista. Tiedossani on ainoastaan yksi nopeasti pitkäkestoista onnea tuottava, vain harvan kohdalle sattuva, onnen suurhiukkanen eli lottovoitto (tai kaukaisen amerikantädin suurperintö). Muuten olen empiirissä tutkimuksissani todennut, että mitä yksinkertaisempi hiukkanen sitä suurempi onni. Löysin viime talvena uuden hiukkasen ja kesätauon jälkeen se on täällä taas!

Jos joku olisi kaksi vuotta sitten väittänyt minulle, että herään jokaisena sunnuntaina viimeistään kahdeksalta, tempaisen pika-aamiaisen, vedän kukkapenkkien vielä vihertäessä toppatakin ylleni ja käännän auton ratin kohti Tesomaa, olisin suositellut lääkityksen tarkistamista. Nyt se odotettu sunnuntairumba on kuitenkin alkanut. Ajamme tyttäreni kanssa suuntaansa kymmenisen kilometriä päästäksemme luistelemaan.

Tyttäreni toissatalvinen soljuva ulina lähikentän jäällä ei enteillyt luisteluinnon häivääkään. Omien hermojeni säästämiseksi päädyin, muutaman onnellisen sattuman saattelemanan, luovuttamaan luistelupedagogisen haasteen Luistelukoulun tädeille. Kaiken kruunasi viereisen kentän samanaikainen yleisöluistelu, jonne könysin noin neljän vuoden tauon jälkeen tutisevin luistimin.

Heti ensimmäisen kerran jälkeen olin myyty. Sain vauhdin hurmaa, liikuntaa ja lopulta harrastuksen, jota niin kovasti olin kaivannut. Tyttäreni oppi pysymään pystyssä ja muutakin hyödyllistä luisteluun liittyvää. Itse olin täysin aseeton kiiltävän jään, teroitettujen terien, pukuhuoneiden huonon ilmanvaihdon ja pitkästä aikaa pintaan nousevan hien edessä. Ainoat esteet uuden rakkauteni ja minun välissä olivat ILMASTONMUUTOS ja harvat HALLIVUOROT!

Työssäkäyvän äidin aikatauluihin kun ei vaan kertakaikkiaan sovi päivän ainoa yleisöluisteluvuoro ma-pe, klo 10.15-11.30, muhkuraiset ulkokentät palvelivat kokonaiset neljä päivää lämpöaaltojen harjojen välissä ja ainokainen tekojäärata oli pääosin omistettu työporukoille ja joukkueille, joiden riveihin en kuulu.

Nyt kun kausi on taas pyörähtänyt käyntiin ja jätän lauantain illanvietot väliin päästäkseni sunnuntaiaamuna harjoittelemaan makkaroita ja liukuja yhdellä jalalla, olen myös päättänyt tehdä kansalaisvelvoitteeni, pommittaa Tampereen Liikuntatoimea ja vaatia sitä mikä oikeutetusti minulle ja muille veronmaksajille kuuluu - LISÄÄ YLEISÖLUISTELUVUOROJA taviksille!

Toleranssia nolla!

Poikani on tehnyt ennätyksen tyhmäilyssä ja venyttää rangastuksenantokäsitettä lujaa. Päällä on 4 viikon kotiaresti, pleikkarikielto, tietokonekielto ja tulevaa kuukausirahaa on jäljellä enää kolmannes. Alkaa nimittäin keinot olla vähissä. Olen harkinnut mm. kasvissyöntikuukautta (tarjolla vain ällöttävän ylikypsiksi keitettyjä juureksia), huoneen menetysjaksoa ja puhekieltoa. Musiikki- ja halauskiellot tuntuvat kohtuuttomilta, joten niihin emme ryhdy.

Rangaistukset eivät ole tulleet mitenkään vähäpätöisistä toilailuista vaan hengenvaarallisista tärpätti-tulitikku-lasipurkkikokeiluista pikkujätkien kesken (meidän poika tietenkin seremoniamestarina ja ideanikkarina), pornosivuilla surffailusta, läksyjen tekemättäjättämisestä ja valehtelusta. Ja kaveri on yksitoista. Niin. Tervetuloa kokeilevan lapsen alkavaan teini-ikään.

Melkein yhtä riistävää kuin tyhmäilyt ovat rangaistuksen valvominen ja siitä johdonmukaisesti kiinni pitäminen. Rakas lapseni kun osaa olla törkeäkäytöksinen pääkkö, mutta myös hyvin älykäs ja suloinen ihminen, jonka satunnainen hymy valloittaa. Kaiken kukkuraksi rakastan tuota lasta niin, että sydämeen sattuu! Perkeleen teini-ikä!

Usein kun en enää jaksa huutaa, mäkättää ja neuvotella, rangaistukset jurppii ja on aika saada itseni rauhoittumaan, soitan ystävälleni ja valitan vanhempana olemisen epäoikeudenmukaisuutta ja rankkuutta ja toivon ylimaallisia voimia, jotta pysyisin rauhallisena.

Näissä puheluissa saan jäsennellä tunteitani ja yleensä ystäväni avustuksella oivallan jotakin. Viimeksi valittaessani rangaistusten kauheutta ja säälittelin poikaparkaani, josta tuntuu varmaan niin pahalta olla ilman kavereita kokonainen kuukausi, totesi älykäs ystäväni, että " Hei haloo. Se on rangaistus. Sen pitääkin tuntua pahalta."

Hyvää päivää!

Viikot kiitävät ohitse kuin tuuli. Tai oikeastaan taakse. Ei ohi jonkun muun luo, vaan taakse ikuiseen unholaan. Menneen talven lumia. Nyt kun ajattelee eilistä se tuntuu aika vähäpätöiseltä. Jotain tärkeeäkin tuli varmaan tehtyä, mutta huomisen imu lynttää menneet ja ottaa vallan. Eilinen on kuin luokkakuvassa oleva räkänokka, jonka nimeä ei kukaan muista. Tänään joukon söötti lettipää ja Huomenna yläasteen tavoitelluin poika. Huomiseen voi ladata kaikki haaveet, toiveet ja unelmat.


Niin sen pitääkin olla. Tänään elän näin, mutta huomenna teen muutoksen parempaan.
Olen säästäväisempi, harkitumpi, terveellisempi, hallitumpi. Laitan astiat aina suoraan koneseen. Silitän heti pesun jälkeen ryppyiset vaatteet ettei kerry kasaa. Ostan vain tarpeellista. En myöhästy. Lenkkeilen. Kierrän kännykkälaturin ja nappikuulokkeiden piuhat aina käytön jälkeen siististi kerälle.


Kaikessa haaveilussa kamalinta ja ihaninta on, että hyväksyn haaveiden toteutumattomuuden jo ennakkoon. Haaveilen vain tunteakseni huomisen mielekkyyden. Minulla on toivoa. Olen nyt ihan hyvä, mutta huomenna parempi. Voiman tunnetta ei lainkaan haittaa tieto, että huomenna sorrun taas ostamaan tylsyyteen uusia sohvatyynyjä, tungen karkkilakossa kouralliseen lasten karkkeja suuhuni, siirrän seuraavalle päivälle ikäviä töitä, myöhästyn sieltä ja täältä, enkä todellakaan kierrä niitä piuhoja vaan tungen kaikki uspit, laturit, kuulokkeet ja muksit samaan laatikkoon, jossa ne kietoutuvat tuhatkertaisesti toisiinsa, eikä pirukaan niitä erota toisistaan.

Ei se haittaa. Tänään on aivan liian hyvä päivä olla uskomatta huomisiin saavutuksiin!

Sielunhoitoa

Tap-tap-tapa-tap! Pienet kädet hakkaavat yhteen. "Mä haluun ruokaa. Heti. Mulla on nälkä. Nyt. Nyt. Nyt. " - Niin mullakin. Kuka tekis?

Viikko työtä takana ja aivan poikki. Vaikka torstaina pidin pehmeänlaskun lomapäivän ja vietin sen ystäväni pihalla brunsilla (ihanaa!), ehdin työn ja rutiinien haltuunoton lisäksi katsastaa kaksi teatteriesitystä, ostaa lapsille syyshintaiset polkupyörät, opettaa eskarin ajamaan ilman apupyöriä ja pesemään kahdeksan koneellista pyykkiä, tyhjentämään astianpesukoneen viisi kertaa, petaamaan sängyt aamuisin, käymään ruokakaupassa kolme kertaa ja tekemään yksittäisiä, irrallisia asioita, joita en enää jaksa muistaa.

Kaiken tämän loogisen ja määrätietoisen tekemisen jälkeen aivoni ovat ihan tahmaa. Kasvoni eivät väänny vaivoinkaan hymyyn. Haluan olla yksin, hiljaa, paikallani, ihan vaan siksi, että voisin kuunnella omia ajatuksiani, jotka viikolla ovat jääneet ajattelematta tai en ole niitä ainakaan kuullut. Nyt on onneksi perjantai ja saunan pesässä valkea. Ensin pitää kuitenkin saada vieressäni istuva, höpöttävä pikkutyttö painamaan päänsä tyynyyn ja vaientamaan yöksi loputon roolileikki.

Parhaillaan on menossa tarhalapsen äidin rooli. Lapsen äiti ei kuulemma koskaan anna koiralleen mitään epäterveellistä ruokaa koska hänellä on hyvä persoona ja täydellinen hymy. Kyllä, kyllä -juuri näin. Kyllä, kiva, joo. Nyt silmät kiinni - äiti rakastaa, hali hali. Vielä kun olen lievästi välinpitämätön varhaisteinien kolmatta tuntia jatkuvalle pelaussessiolle voin saada oman hetken, maata saunan lauteilla ja olla ihan hiljaa. Hii Haa!

Juhlien jälkeen

Minua jännittää töiden alku. Jokavuotinen kouraisu vatsanpohjassa - syksy. Epäselvää ei ole se osaanko tai ymmärränkö työtäni tai olenko tarpeeksi hyvä, vaan se jaksanko, muistanko, huolehdinko työn ohella tarpeeksi itsestäni ja lapsistani, ehdinkö, repeänkö moneksi ilman että joku aina toisaalla kärsii, ilman että lapsen terveystarkastuslomake on toista kuukautta palauttamatta ja kolmas kopio toimitettu kotiin hukattujen tilalle "PALAUTA VÄLITTÖMÄSTI OPETTAJALLE" post-it lappujen saattelemana.


Olen yrittänyt selittää itselleni, että kaikki uusi voi vähän pelottaa ja kun pääsen mukaan pyöritykseen niin ei taas pelota yhtään. Tuossa kuviossa on vaan niin kovin vähän uutta. Lähes kaikki on tuttua ja moneen kertaan koettua. Ja yhtä tuttua on se, että kun kelkkaan on hypännyt ei vauhti enää pelota yhtään. Stressi luikertelee hartioihin kun käärme ja menneen kesän rentous unohtuu kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.


Nyt se kuitenkin on tässä vielä yhden hetken. Lomalla olen ehtinyt tavata ystäviä, halailla lapsia, aloittaa elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamisen (ei valmistu koskaan), juoda viiniä, lukea, tapella, olla tehoton, uida, suudella, aloittaa blogin, jutella, olla ehdoton, matkustaa, remontoida ja toteuttaa asioita, joita ei arjessa enää ehdi/ osaa/ viitsi/ huvita/ ymmärrä/ halua. Ja nyt se on loppu.


Loman loppu on kuin jomottava krapula, ikkunaan lentäneen linnunpojan hautajaiset, pinttynyt mustikkatahra muuteen niin kirkkaan valkoisessa pöytäliinassa. Kaikesta selviää, mutta juuri sillä hetkellä tuska viiltää syvältä. Mitään ei ole tehtävissä. Tämä oli tässä. Huomenna puen työhaarniskan päälleni ja alan tehokkaaksi. Ryhdyn nykivään tanssiin kellon kanssa. Kello vie. Vanhenen taas vuoden ennen uutta kesää ja lomaa. Tänään suren menneen kesän muistoa, valmistan perheelle loman viimeisen aterian ja kirjoitan mielessäni muistopuheen jossa sanotaan, että olit hyvä loma. Muistan sinua lämmöllä.

P.S. Mielikuvaa tulevasta syksystä koristaa ajatus ajatustenvaihdosta uusien ja vanhojen ystävien kanssa täällä blogissa. On ihanaa että jätätte kommentteja. Näin tiedän, että pihapiirimme ulkopuolella on elämää ja ihmisiä.

Valoa kansalle

Valo on mahtava asia. Sillä voi näyttää tai ilman sitä voi pistää piiloon. Muistan kun juuri aloittaneina valo-opiskelijoina teimme luokkatoverini Pekan kanssa valoinstallaation, jonka nimi oli Ilman valoa ei näe. Taiteellisesti melko köykäinen teos sinänäsä, mutta tuo ajatus on osoittautunut todeksi monesta vinkkelistä tarkasteltuna.

Melko yleisessä tiedossa lienee, että ilman valoa on tosiaan melko hankala nähdä ja että valoisassa näkee paremmin kuin pimeässä. Itselleni näkemisen kyky ja valon merkitys on osoittautunut vuosien saatossa elämän kiertoa merkkaavaksi. Fyysisen näkemisen tavoin olennaiseksi on muodostunut kyky katsoa omaan mieleen, hankalaa hommaa!

Kumma kyllä oman pään kurkistelu vaatii myös valoa. Talvella kun valoa on vähän pää on pimeää täynnä ja ajatusradat liikkuvat skaalalla nukkuminen, kynttilöiden liekkien äärellä kaihoisasti kesän muistelu, luistelu ja joulu. Joulun jälkeen seuraava ajatus onkin kesä. Keväällä koen jokavuotisen kevätlamaannuksen kun valoa alkaa tulvia ovista ja ikkunoista, mutta pää on vielä talvitahmassa. Toivoa on kuitenkin aina kun tietää uuden valonjuhlan lähestyvän yllättävän nopeasti.

Viime päivät on ollut yhtä juhlaa. Rakas Rouva Aurinko on saapunut seuraamme. Iho on kyllä joulunpunainen ja lasten sormet ovat uimisesta ryppyiset, mutta pään sisään näkee kirkkaasti.
Valoa voi pistää mukavasti varastoonkin. Siis hus siitä koneen äärestä ja ulos imemään soluihin kesää talven varalle.

Paska tapa

Ihminen on niin tapojensa orja! Aamulla kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä: kahvikone pörrään - keittiön raivaus - lehdennouto - koiran pissatus - lehden selaus - kone auki... ja samaan rataa mennään kuin juna.Tavoissa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kuitenkin jotkut tavat voisi vetää vessasta alas, polttaa kokossa, lahjoittaa hyväntekeväisyytteen ja pitää juhlat kun niistä on päässyt eroon.

Minulla ja miehelläni on piinaava tapa ottaa kohtuutoman kovaäänisesti yhteen kun mieheni palaa kesän rokkihommista. Odotettu kesälomani kun kuluu osittain festivaalileskenä. Koetan pitää perhettä ja taloa pystyssä ja kehittää meille muille jotain mielekästä tekemistä aina Provinssin, Tammerfestin, Himoksen Juhannuksen ja muutaman muun Suomen musiikkikesän huipennuksen ajaksi.

Minä odotan kuin kuuta taivaalta aikuista seuraa ja lapset isän huomiota. Kinkereiden päätyttyä väsynyt, mutta onnellinen mies saapuu kotiin ja kaatuu kuolleena sänkyyn. Ensimmäinen päivä menee vielä "annetaan sen nukkua" -menttaliteetilla. Toisena yhteinen yritys alkaa palata perhe-elämään on kova, kunnes käy ilmi, että isän i-Podi on tippunut vahingossa vessan pönttöön tai pikkuneidille ei kelpaa isän tekemä aamupuuro tai ihan mitä vaan.

Siitä alkaa meidän kotiintulo selkkaus, joka meneen tiivistetysti näin:

äänen korotus - älä huuda lapsille - anna mun hoitaa itse tää asia - mä oon täällä yksin hoitanut kaikki - älä tuu tänne sotkeen - onpa varmaan ollut tosi rankkaa - haista paska - hieman huutoa lapsille, jotka häiritsevät tappelua - vähintään yksi itkevä lapsi - tuu äitin syliin - minäkö nämä iltarutiinit taas hoidan - miks te tappelette isän kans? - ei hätää, äiti hoitaa taas kaiken - mökötystä puolin ja toisin...

Sitten: uusi aamu - pientä jutustelua yleisitä asioista (laskut, tietyö, kuka on missä ja kenen kanssa) - mennänkö kauppaan - joo - tehdäänkö jotain hyvää ruokaa - mitäs tehtäs ens viikolla - jotain kivaa - tadaa - unohdettu tappelu.

Kuvio on moneen kertaan koettu, mutta mitään kehittävää muutosta tuon turhaakin turhemman huutamisen välttämiseksi en saa aikaiseksi. Koitettu on. Paska tapa!

Nyt on kesän viimeinen festari lusittu. Tiistaina huudettu, eilen käyty kaupassa ja uimassa. Tänään paistaa aurinko, radiossa soi kesäiskelmä ja torimansikat odottavat herkkusuita kakun päällä.

(HUOM! Kaikki vinkit Huudonesto-kamppanjaan otetaan vastaan.)

P.S. Kuva on lasteni yhteistä hengentuotetta josta olen sinänsä täysin osaton.

SUOSSA

Nyt se on sitten räjähtänyt käsiin. Siis remontti.

Kohteina ovat pesu- ja pukuhuone, keittö, yläkerran eteinen, olohuone, ruokapöydän pinta, Akun huone. Kaikki aloitettu ja kaikki kesken. Ihan piinaa.

Minulla on omituinen tapa aloittaa asioita yhtä aikaa varmistuakseni siitä, että en jätä aloittamatta. Sitten kun kaikki on aloitettu, en voi jättää niitä keskenkään.

Tällä kertaa kyseessä on onneksi pääosin pensselihommia, sirkkelöintiä, pientä sähköhommaa ja tapetointia. Viime kesänä heiluin sentään rautakangen kanssa seinänkaato puuhissa.

Muu perhe ei ole ainakaan toistaiseksi innostunut raatamaan kanssani (keittöin lattiaa lukkuunottamatta), mutta eiköhän lopullisen epätoivon iskiessä ja "kyllä mä voisin käyttää itsekin tota sirkkeliä jos osaisin" -huokailujen jälkeen mieheni otsasuonet pullistellen saattaa loppuun maaniseen remonttiurakkaani.

Vielä kertaakaan ei ole kuitenkaan kaduttanut syksyn pimeinä iltoina, että on tuli tehtyä.

Hyvää aamuu

Ihana aamu. Tampereella sataa vettä. Vesisade oikeuttaa ihanasti sisällä oloon. Mielikuvaloman ihannepäivä on joka tapauksessa pilalla, eikä luvassa ole auringon kirkkaanvalkoisia säteitä, ei hellemekkoja. Tänään voi herätä hitaasti, kietoutua vilttiin ja hörppiä lattea hitaasti Aamulehden seurassa. Ihan parasta.

Latte on varmasti kahvijumalan keksimä lääke kaikille 25-45 -vuotiaille naisille. Nimi on valittu kuin tarkoituksella suomalaisen suuhun sopivaksi. Vähän kuin Late - tuo viljapellon laidassa paidattomana nojaileva ruskeaksi päivettynyt renkipoika, mutta kuitenkin italiaa - lattee. On aika hienoa tilata kahvia italiaksi. Todellisuudessahan lattea tilatessaan tilaa vain maitoa. Sivuseikka!

Itse olen saanut nauttia tuon hymypojan seurasta jokainen aamu aina toissa joulun, jolloin mieheni ja minun ajatukset kerrankin tavoittivat toisensa saumattomasti ja kuusen alla odotti elämäni paras lahja (lasten syntymän jälkeen) - ESPRESSOKONE!

Viime viikolla lapsuudenystävättäreni oli tyttäriensä kanssa kylässä ja jakoi kanssani latte-taivaan. "Tää on ihan sairaan ihanaa - mä haluun kanssa kotiin ton koneen". Suosittelen lämpimästi. Late saa sadepäivänkin tuntumaan Pohjois-Italian viiniviljelmän rinnettä pitkin juoksevan puron solinalta.

Caffè latte (ital. caffè e latte) on kahvijuoma, jossa käytetään noin neljännes espressoa ja kolme neljännestä vaahdotettua maitoa. Kuuma espresso (noin 7 cl) kaadetaan lasin pohjalle, jonka päälle kaadetaan höyryllä vaahdotettua maitoa (noin kaksi desilitraa).
Caffè latte on tapana juoda korkeista laseista. Myös muut erilaiset latte-johdannaiset makukahvit juodaan korkeista laseista. Pinnalla on lähes poikkeuksetta maitovaahtoa.

Lomalla

Lomaa on kahdenlaista. On TODELLISUUSLOMAA eli se mitä loma ihan oikeasti alettuaan on ja MIELIKUVALOMAA eli se millaiseksi lomansa mieltää ennen kuin se alkaa.

Todellisuusloma sisältää melkoisen määrän tavallisen arjen kaltaista tekemistä ; ruoanlaittoa, siivousta, pyykkejä, uhmaikää (ei tunne lomaa) ja taas toisaalta mielikuvaloma on nostattava rypäs ajatuksia - rauha, auringon paahde, sponttaanius, joutilaisuus, kauneus. Usein mielikuvaloma sisältää juuri niitä elementtejä, jotka syystä tai toisesta ei todellakaan tule toteutumaan.

Itse edustan klassista joutilaisuus mielikuvalomailijaa - mielikuvassani luen kirjaa siistissä auringonmaalaamassa valkeassa kodissa. Lasten leikkien äänet kulkeutuvat sisälle vaimeana lämpimän tuulenvireen mukana avoimista ovista ja ikkuista. Kukaan ei keskeytä, keneltäkään ei tule verta mistään, koira ei karkaa eikä kukaan kiusaa ketään.Todellisuuslomalla joku aina keskeyttää. Jos ei muut niin minä itse.

En osaa olla joutilas. Lomalla on juuri sopivasti luppoaikaa aloittaa vaikkapa remontti, joka paisuu yhdestä petsatusta työtasosta pukuhuoneen ja pesuhuoneen sävytetyllä saunasuojalla käsitellyyn, keittiön uuteen lattiaan, eteisen seinätapetin vaihtoon, puuttuvien listojen "vihdoin paikalleen laittamiseen", lastenhuoneen ilmeen muuttamiseen ja muihin kohteisiin, joita en ole vielä keksinyt.

Myös kaappien järjestely sisäisen feng shuin tasapainottamiseksi on hoidettava lomalla koska talvella ei jaksa ja eikä ehdi. Pieneksi käyneet ja rumat vaatteet tulee viedä UFF:iin ja rikkinäiset korjata tai leikkoa lattiaräteiksi. Vintti pitäis siivota koska se on ihan kauhea. Koiran kanssa pitäis tehdä pidempiä lenkkejä.

Todellisuus loma ei koskaan ole puoleenpäivään nukuttuja aamuja, ei valkoisia hulmuavia kesäverhoja, ei itsestään siivoutuvaa kotia, ei hietöntä pellavapaitaa vaan vapautta valita tekemisen järjestys, aikaa olla yhdessä perheen ja ystävien kanssa, herätä ilman lähtöpakkoa, hetkisiä ajatella minua ja meitä, aikaa vastata syvällisesti kuusivuotiaan tiedusteluun miksi Helsinkiä sanotaan Hesaksi ja remontoida niin paljon kun sielu ja kukkaro sietää.

Salaa uskon kuitenkin mielikuvaloman toteutumiseen ehkä jo ensikesänä!

HAIPPIA ON HILJAISUUS

Ajattelin kirjoittaa kirjoittamisen ihanuudesta ja ajattelemisen voimasta, mutta en kirjoita koska lapseni repivät hermoni riekaleiksi.

Niin vaan voi yksitoistavuotias katsoa telkkaria, soittaa sähkökitraa ja leikkiä smack down figuilla live-äänitehostein samanaikaisesti. Niin vaan voi kuusivuotias purkaa vieressä kiukkuaan potkimalla lattiaa, jonka jälkeen alkaa luonnollisesti parkua näyttävästi kun jalkaan sattuu.

anna mulle - mä haluun - toi tota - duf tum oh - tää tätä - ÄÄÄÄIIITI -teippi ei tarraannu seinään - oonks mää kaunis - missä on kaukosäädin - mulla on nälkä -onko tää paita vai mekko -onko mulla ripuli - pahaa ruokaa - ääääää - voiks toi tulla yöks - idiootti -toi löi - vieks mut uimaan

Ja niin vaan voi mennä äidillä hermot - olkaa nyt jumaliste edes hetki hiljaa. Niin vaan voi peruuntua karkkipäivät, illan Iron Maiden keikka, Tallinan risteily, yökylät. Ihan noin vaan.

Ja niin vaan ne huutavat pienet hirviöt hiljenee pakon edessä. Okei, meen alas soittaan vaikka ootkin ihan paska äiti. Mä meen ulos kattoon onks kavereita, mutta oo hiljaa kun mun nukke nukkuu päiväunia.

Niin vaan tulee hetki hiljaisuutta ja pieni aika ajatella kokonaisia ajatuksia. Ihan pieni hetki, jonka aikana voi vetää happea sisään ja ulos ja sisään, rakastaa hiljaisuutta. Ajatella hetken joka tuntuu matkalta avaruuteen ja takaisin.

Ja niin vaan uudestisyntyneen innolla voi taas alkaa suunnitella karkkikauppareissua ja pyykätä illalla risteilyvaatteita Iron Maidenin tahtiin.

Lasten kasvatuksen oppii valitettavasti vain kokemuksesta ja silloin se on näemmä jo vähän myöhäistä!

ALKU

Olisin voinut aloittaa tämän blogin kirjoittamisen pohtimalla globalisaatiota, avaamaalla ajatuksiani erityisnuorten työelämään sijoittumisen vaikeudesta tai näkökulmastani Tampereen kaupungin kaupunkistrategian selkiyttämiseksi ja aika monesta muustakin mieltäni askarruttavasta jokseenkin tärkeästä aiheesta, mutta en aloittanut.

Aloitan elämäni ensimmäisen blogini kirjoittamisen sillä, että totean olevani turhautunut ja haluan elämääni haippia. En siis mitään isoa - ihan vaan uuden seinävärin olohuoneeseen, hauskan illan kavereiden kesken, tajuntaa räjäyttävän keikan hapettomassa festariteltassa tai "lapset mummolassa- siistikoti -sauna-viinilasi-kukkia-keskustelua" -yhdistelmän.

36-vuotiaan, kahden lapsen työssäkäyvän äidin suussa sana haippi menettää kaiken ulkoisen teränsä ja latistuu juurikin sanojansa elämän kokoiseksi. Haippi ei olekaan enää optiomiljoonilla tehtyjä pistokeikkoja Balille, ei tiimipalverin päätteeksi venähtänyt iltakalja ilman huonoa omatuntoa, saati rakastumisen ensihuumassa syntyvää tunnetta täydellisestä minästä vaan ihan vaan hetki ilman huutoa, kieltoja, tiskirättiä, sähköpostia, hidastempoisia palavereja tai laihdutuskuurin suunnittelua. Haippi on menettänyt haippinsa ja kuitenkin tarjoaa minulle juuri sitä mitä saatavissa olevasta valikoimasta tarvitsen.

Siitä olen ajatellut tässä blogissani kirjoittaa. Perheen äidin hypetysprojekti alkaa tästä!