Ajattelin kirjoittaa kirjoittamisen ihanuudesta ja ajattelemisen voimasta, mutta en kirjoita koska lapseni repivät hermoni riekaleiksi.
Niin vaan voi yksitoistavuotias katsoa telkkaria, soittaa sähkökitraa ja leikkiä smack down figuilla live-äänitehostein samanaikaisesti. Niin vaan voi kuusivuotias purkaa vieressä kiukkuaan potkimalla lattiaa, jonka jälkeen alkaa luonnollisesti parkua näyttävästi kun jalkaan sattuu.
anna mulle - mä haluun - toi tota - duf tum oh - tää tätä - ÄÄÄÄIIITI -teippi ei tarraannu seinään - oonks mää kaunis - missä on kaukosäädin - mulla on nälkä -onko tää paita vai mekko -onko mulla ripuli - pahaa ruokaa - ääääää - voiks toi tulla yöks - idiootti -toi löi - vieks mut uimaan
Ja niin vaan voi mennä äidillä hermot - olkaa nyt jumaliste edes hetki hiljaa. Niin vaan voi peruuntua karkkipäivät, illan Iron Maiden keikka, Tallinan risteily, yökylät. Ihan noin vaan.
Ja niin vaan ne huutavat pienet hirviöt hiljenee pakon edessä. Okei, meen alas soittaan vaikka ootkin ihan paska äiti. Mä meen ulos kattoon onks kavereita, mutta oo hiljaa kun mun nukke nukkuu päiväunia.
Niin vaan tulee hetki hiljaisuutta ja pieni aika ajatella kokonaisia ajatuksia. Ihan pieni hetki, jonka aikana voi vetää happea sisään ja ulos ja sisään, rakastaa hiljaisuutta. Ajatella hetken joka tuntuu matkalta avaruuteen ja takaisin.
Ja niin vaan uudestisyntyneen innolla voi taas alkaa suunnitella karkkikauppareissua ja pyykätä illalla risteilyvaatteita Iron Maidenin tahtiin.
Lasten kasvatuksen oppii valitettavasti vain kokemuksesta ja silloin se on näemmä jo vähän myöhäistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti