Toleranssia nolla!

Poikani on tehnyt ennätyksen tyhmäilyssä ja venyttää rangastuksenantokäsitettä lujaa. Päällä on 4 viikon kotiaresti, pleikkarikielto, tietokonekielto ja tulevaa kuukausirahaa on jäljellä enää kolmannes. Alkaa nimittäin keinot olla vähissä. Olen harkinnut mm. kasvissyöntikuukautta (tarjolla vain ällöttävän ylikypsiksi keitettyjä juureksia), huoneen menetysjaksoa ja puhekieltoa. Musiikki- ja halauskiellot tuntuvat kohtuuttomilta, joten niihin emme ryhdy.

Rangaistukset eivät ole tulleet mitenkään vähäpätöisistä toilailuista vaan hengenvaarallisista tärpätti-tulitikku-lasipurkkikokeiluista pikkujätkien kesken (meidän poika tietenkin seremoniamestarina ja ideanikkarina), pornosivuilla surffailusta, läksyjen tekemättäjättämisestä ja valehtelusta. Ja kaveri on yksitoista. Niin. Tervetuloa kokeilevan lapsen alkavaan teini-ikään.

Melkein yhtä riistävää kuin tyhmäilyt ovat rangaistuksen valvominen ja siitä johdonmukaisesti kiinni pitäminen. Rakas lapseni kun osaa olla törkeäkäytöksinen pääkkö, mutta myös hyvin älykäs ja suloinen ihminen, jonka satunnainen hymy valloittaa. Kaiken kukkuraksi rakastan tuota lasta niin, että sydämeen sattuu! Perkeleen teini-ikä!

Usein kun en enää jaksa huutaa, mäkättää ja neuvotella, rangaistukset jurppii ja on aika saada itseni rauhoittumaan, soitan ystävälleni ja valitan vanhempana olemisen epäoikeudenmukaisuutta ja rankkuutta ja toivon ylimaallisia voimia, jotta pysyisin rauhallisena.

Näissä puheluissa saan jäsennellä tunteitani ja yleensä ystäväni avustuksella oivallan jotakin. Viimeksi valittaessani rangaistusten kauheutta ja säälittelin poikaparkaani, josta tuntuu varmaan niin pahalta olla ilman kavereita kokonainen kuukausi, totesi älykäs ystäväni, että " Hei haloo. Se on rangaistus. Sen pitääkin tuntua pahalta."

Hyvää päivää!

Viikot kiitävät ohitse kuin tuuli. Tai oikeastaan taakse. Ei ohi jonkun muun luo, vaan taakse ikuiseen unholaan. Menneen talven lumia. Nyt kun ajattelee eilistä se tuntuu aika vähäpätöiseltä. Jotain tärkeeäkin tuli varmaan tehtyä, mutta huomisen imu lynttää menneet ja ottaa vallan. Eilinen on kuin luokkakuvassa oleva räkänokka, jonka nimeä ei kukaan muista. Tänään joukon söötti lettipää ja Huomenna yläasteen tavoitelluin poika. Huomiseen voi ladata kaikki haaveet, toiveet ja unelmat.


Niin sen pitääkin olla. Tänään elän näin, mutta huomenna teen muutoksen parempaan.
Olen säästäväisempi, harkitumpi, terveellisempi, hallitumpi. Laitan astiat aina suoraan koneseen. Silitän heti pesun jälkeen ryppyiset vaatteet ettei kerry kasaa. Ostan vain tarpeellista. En myöhästy. Lenkkeilen. Kierrän kännykkälaturin ja nappikuulokkeiden piuhat aina käytön jälkeen siististi kerälle.


Kaikessa haaveilussa kamalinta ja ihaninta on, että hyväksyn haaveiden toteutumattomuuden jo ennakkoon. Haaveilen vain tunteakseni huomisen mielekkyyden. Minulla on toivoa. Olen nyt ihan hyvä, mutta huomenna parempi. Voiman tunnetta ei lainkaan haittaa tieto, että huomenna sorrun taas ostamaan tylsyyteen uusia sohvatyynyjä, tungen karkkilakossa kouralliseen lasten karkkeja suuhuni, siirrän seuraavalle päivälle ikäviä töitä, myöhästyn sieltä ja täältä, enkä todellakaan kierrä niitä piuhoja vaan tungen kaikki uspit, laturit, kuulokkeet ja muksit samaan laatikkoon, jossa ne kietoutuvat tuhatkertaisesti toisiinsa, eikä pirukaan niitä erota toisistaan.

Ei se haittaa. Tänään on aivan liian hyvä päivä olla uskomatta huomisiin saavutuksiin!

Sielunhoitoa

Tap-tap-tapa-tap! Pienet kädet hakkaavat yhteen. "Mä haluun ruokaa. Heti. Mulla on nälkä. Nyt. Nyt. Nyt. " - Niin mullakin. Kuka tekis?

Viikko työtä takana ja aivan poikki. Vaikka torstaina pidin pehmeänlaskun lomapäivän ja vietin sen ystäväni pihalla brunsilla (ihanaa!), ehdin työn ja rutiinien haltuunoton lisäksi katsastaa kaksi teatteriesitystä, ostaa lapsille syyshintaiset polkupyörät, opettaa eskarin ajamaan ilman apupyöriä ja pesemään kahdeksan koneellista pyykkiä, tyhjentämään astianpesukoneen viisi kertaa, petaamaan sängyt aamuisin, käymään ruokakaupassa kolme kertaa ja tekemään yksittäisiä, irrallisia asioita, joita en enää jaksa muistaa.

Kaiken tämän loogisen ja määrätietoisen tekemisen jälkeen aivoni ovat ihan tahmaa. Kasvoni eivät väänny vaivoinkaan hymyyn. Haluan olla yksin, hiljaa, paikallani, ihan vaan siksi, että voisin kuunnella omia ajatuksiani, jotka viikolla ovat jääneet ajattelematta tai en ole niitä ainakaan kuullut. Nyt on onneksi perjantai ja saunan pesässä valkea. Ensin pitää kuitenkin saada vieressäni istuva, höpöttävä pikkutyttö painamaan päänsä tyynyyn ja vaientamaan yöksi loputon roolileikki.

Parhaillaan on menossa tarhalapsen äidin rooli. Lapsen äiti ei kuulemma koskaan anna koiralleen mitään epäterveellistä ruokaa koska hänellä on hyvä persoona ja täydellinen hymy. Kyllä, kyllä -juuri näin. Kyllä, kiva, joo. Nyt silmät kiinni - äiti rakastaa, hali hali. Vielä kun olen lievästi välinpitämätön varhaisteinien kolmatta tuntia jatkuvalle pelaussessiolle voin saada oman hetken, maata saunan lauteilla ja olla ihan hiljaa. Hii Haa!

Juhlien jälkeen

Minua jännittää töiden alku. Jokavuotinen kouraisu vatsanpohjassa - syksy. Epäselvää ei ole se osaanko tai ymmärränkö työtäni tai olenko tarpeeksi hyvä, vaan se jaksanko, muistanko, huolehdinko työn ohella tarpeeksi itsestäni ja lapsistani, ehdinkö, repeänkö moneksi ilman että joku aina toisaalla kärsii, ilman että lapsen terveystarkastuslomake on toista kuukautta palauttamatta ja kolmas kopio toimitettu kotiin hukattujen tilalle "PALAUTA VÄLITTÖMÄSTI OPETTAJALLE" post-it lappujen saattelemana.


Olen yrittänyt selittää itselleni, että kaikki uusi voi vähän pelottaa ja kun pääsen mukaan pyöritykseen niin ei taas pelota yhtään. Tuossa kuviossa on vaan niin kovin vähän uutta. Lähes kaikki on tuttua ja moneen kertaan koettua. Ja yhtä tuttua on se, että kun kelkkaan on hypännyt ei vauhti enää pelota yhtään. Stressi luikertelee hartioihin kun käärme ja menneen kesän rentous unohtuu kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.


Nyt se kuitenkin on tässä vielä yhden hetken. Lomalla olen ehtinyt tavata ystäviä, halailla lapsia, aloittaa elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamisen (ei valmistu koskaan), juoda viiniä, lukea, tapella, olla tehoton, uida, suudella, aloittaa blogin, jutella, olla ehdoton, matkustaa, remontoida ja toteuttaa asioita, joita ei arjessa enää ehdi/ osaa/ viitsi/ huvita/ ymmärrä/ halua. Ja nyt se on loppu.


Loman loppu on kuin jomottava krapula, ikkunaan lentäneen linnunpojan hautajaiset, pinttynyt mustikkatahra muuteen niin kirkkaan valkoisessa pöytäliinassa. Kaikesta selviää, mutta juuri sillä hetkellä tuska viiltää syvältä. Mitään ei ole tehtävissä. Tämä oli tässä. Huomenna puen työhaarniskan päälleni ja alan tehokkaaksi. Ryhdyn nykivään tanssiin kellon kanssa. Kello vie. Vanhenen taas vuoden ennen uutta kesää ja lomaa. Tänään suren menneen kesän muistoa, valmistan perheelle loman viimeisen aterian ja kirjoitan mielessäni muistopuheen jossa sanotaan, että olit hyvä loma. Muistan sinua lämmöllä.

P.S. Mielikuvaa tulevasta syksystä koristaa ajatus ajatustenvaihdosta uusien ja vanhojen ystävien kanssa täällä blogissa. On ihanaa että jätätte kommentteja. Näin tiedän, että pihapiirimme ulkopuolella on elämää ja ihmisiä.