Olisin voinut aloittaa tämän blogin kirjoittamisen pohtimalla globalisaatiota, avaamaalla ajatuksiani erityisnuorten työelämään sijoittumisen vaikeudesta tai näkökulmastani Tampereen kaupungin kaupunkistrategian selkiyttämiseksi ja aika monesta muustakin mieltäni askarruttavasta jokseenkin tärkeästä aiheesta, mutta en aloittanut.
Aloitan elämäni ensimmäisen blogini kirjoittamisen sillä, että totean olevani turhautunut ja haluan elämääni haippia. En siis mitään isoa - ihan vaan uuden seinävärin olohuoneeseen, hauskan illan kavereiden kesken, tajuntaa räjäyttävän keikan hapettomassa festariteltassa tai "lapset mummolassa- siistikoti -sauna-viinilasi-kukkia-keskustelua" -yhdistelmän.
36-vuotiaan, kahden lapsen työssäkäyvän äidin suussa sana haippi menettää kaiken ulkoisen teränsä ja latistuu juurikin sanojansa elämän kokoiseksi. Haippi ei olekaan enää optiomiljoonilla tehtyjä pistokeikkoja Balille, ei tiimipalverin päätteeksi venähtänyt iltakalja ilman huonoa omatuntoa, saati rakastumisen ensihuumassa syntyvää tunnetta täydellisestä minästä vaan ihan vaan hetki ilman huutoa, kieltoja, tiskirättiä, sähköpostia, hidastempoisia palavereja tai laihdutuskuurin suunnittelua. Haippi on menettänyt haippinsa ja kuitenkin tarjoaa minulle juuri sitä mitä saatavissa olevasta valikoimasta tarvitsen.
Siitä olen ajatellut tässä blogissani kirjoittaa. Perheen äidin hypetysprojekti alkaa tästä!
Aloitan elämäni ensimmäisen blogini kirjoittamisen sillä, että totean olevani turhautunut ja haluan elämääni haippia. En siis mitään isoa - ihan vaan uuden seinävärin olohuoneeseen, hauskan illan kavereiden kesken, tajuntaa räjäyttävän keikan hapettomassa festariteltassa tai "lapset mummolassa- siistikoti -sauna-viinilasi-kukkia-keskustelua" -yhdistelmän.
36-vuotiaan, kahden lapsen työssäkäyvän äidin suussa sana haippi menettää kaiken ulkoisen teränsä ja latistuu juurikin sanojansa elämän kokoiseksi. Haippi ei olekaan enää optiomiljoonilla tehtyjä pistokeikkoja Balille, ei tiimipalverin päätteeksi venähtänyt iltakalja ilman huonoa omatuntoa, saati rakastumisen ensihuumassa syntyvää tunnetta täydellisestä minästä vaan ihan vaan hetki ilman huutoa, kieltoja, tiskirättiä, sähköpostia, hidastempoisia palavereja tai laihdutuskuurin suunnittelua. Haippi on menettänyt haippinsa ja kuitenkin tarjoaa minulle juuri sitä mitä saatavissa olevasta valikoimasta tarvitsen.
Siitä olen ajatellut tässä blogissani kirjoittaa. Perheen äidin hypetysprojekti alkaa tästä!
4 kommenttia:
TERVE ja tervetuloa tähän maailmaan! Olen otettu, että juuri minän sain sen historiallisen ensimmäisen kommentin:)
Juuri tuohon tarpeeseen itsekin blogini perustin, ja nyt yli vuoden jälkeen olen sitä mieltä, että se oli yksi elämäni parhaita tekoja, niin antoisaa on ollut.
Ja ainahan voi laittaa pillit pussiin jos siltä tuntuu. Blogi ei velvoita eikä vaadi, vaan on henkireikä ja voimavara.
Ja täällähän näyttää hyvältä!
Ylpeä blogistin - vai onkse bloggari? - isosisko huomaa jälleen pikkusiskon osaavan kirjoittaa. Siis kirjoittaa HYVIN. Itse kun haluan kommentoida ja etenkin painottaa maailman menoa, nostan desibelejä ja/tai käytän luovasti voimasanoja. Pikkusisko osaa kertoa kirjallisesti filliksistään. Eikä isosiskonsa tavoin suivaantua huutamalla kitapurjeet sojossa, azrbaidzhanin kokoiset raivohiet kainaloissa, tai hymähtää sisäisesti ja muistella siten myöhemmin suorastaan revenneensä liitoksistaan nauraessaan...
Voi kun osaisin itsekin kirjoittaa, eikä vain reuhata (mauttomalla)teinikielellä alle 120 senttisille yliaktiivikoille... Keep up tö good worK!
Kuten isosiskosi jo tuossa totesi, olet mahtava verbaalikko! Ihailen myös isosiskosi erityisiä ihania kykyjä, mutta voin rehellisesti kertoa, että tämä blogi on ainoa johon olen KOSKAAN kirjoittanut mitään. Ja nyt huomaan kommentoineeni jokaista stooria...
Muistuu mieleen Ahvenistontien yläparvi ja huoleton teineys kaikkine ihanine Jukkiksineen, Akineen ja Vuorentaustan Vito Corleone voileivät ja "RUNOT!!!!". Myös muistelen ihanalla kaiholla moniääniset laulusessiomme ja Evita, Cats, Club for 5, Whamit ja Flashdancet.
Tätä on elämä, yhä ihanaa!
Kiitos loistavasta blogistasi!
Toden totta. Parvi oli kuin salainen tukikohta keskellä teiniyden taistelutannerta. Yhtä aikaa terapiahuone, meikkistudio ja turvapaikka. Vielä omalla sisäänkäynnillä. Ihan helmee. On aika hienoa kun tiedän että meillä on ainutlaatuisia, yhteisiä muistoja ja muistikuvia!
Halauksia!!
Lähetä kommentti